Ääneen

Olemme kaikki kolme viettämässä iltaa keittiössä. Äiti, isä ja minä. Äiti tiskaa ja minä leikin nukellani, mutta isä ei lue lehteä, kuten yleensä. Isä vain huutaa. Ehkä isä on kyllästynyt jokapäiväiseen lehdenlukemiseen, mutta olisi mukavampaa, jos isä vaikka laulaisi sitä hassua lauluaan kuin huutaisi noin lujaa. Minua pelottaa vähän. Isä on ollut vähän outo tänään. Hän haisee oudolle ja vaikuttaa oikein vihaiselta. Ehkä hän on vihainen, koska kaadoin vesivärilasin kumoon päivällä. Mutta se oli vahinko. Ja miksi hän äidille siitä huutaa? Äiti puhuu rauhallisella äänellä, ainakin yrittää. En ymmärrä mistä on kyse. Mikä on vialla, isä?

Puen nukelleni isän tuomaa mekkoa keittiön kivilattialla. Yritän olla kuulematta huutamista, mutta kuulen silti. Yritän keskittyä leikkiin. Huuto vain yltyy. Laulan mielessäni isän laulua. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Sitten lasi särkyy äidin kädestä lattialle ja rikkoo kaiken.

Isä alkaa muuttua. Hänen silmänsä muuttuvat keltaisiksi viiruiksi ja käsivarret peittyvät paksuun harmaaseen karvaan. Korvat suipponevat ja hampaat työntyvät ulos pitkinä ja terävinä. Isä tömähtää neljälle jalalle ja huomaan hänen pitkät kyntensä. Isä näyttää sudelta. Juuri siltä samalta, joka siinä sadussa oli, jonka isä itse minulle luki.

Sitten kaikki tapahtuu kovin äkkiä. Isä singahtaa vahvojen takajalkojensa avulla äitiä kohti ja kuuluu kova ryminä. Älähdän pelon ja hämmennyksen sekaisella äänellä. Äiti makaa vieressäni isäsuden iso tassunjälki hehkuen poskellaan. Hän kuitenkin kapuaa nopeasti pystyyn ja kaappaa minut syliinsä. Nukke tipahtaa lattialle vain toinen käsi mekon hihassa. Äiti paukauttaa keittiön oven auki ja säntää juoksuun. Näen hänen sylistään, kuinka susi lähtee peräämme. Se hoipertelee hieman, mutta pysyy kuitenkin perässä. Yritän sopertaa, että minä sen vesivärilasin kaadoin, mutta äiti sanoo että ei nyt ja puristaa minua tiukemmin itseään vasten.

Susi haluaa äidin luokseen. Se kutsuu äitiä, mutta äiti ei mene. Äiti juoksee eteiseen, pamauttaa oven kiinni ja lukitsee sen hakasella. Se ei pidättele sutta, vaan muutaman yrityksen jälkeen hakanen irtoaa ja ovi rymähtää auki. Äiti ryntää ulos ja susi tulee edelleen peräämme. Lumihangessa se kurkottelee äidin lepattavaa paidanhelmaa pitkillä kynsillään, mutta kompastuu ja jää hankeen ulisemaan ja huutelemaan peräämme.

Äiti ei lopeta juoksua. Näen, kuinka talomme valot himmenevät, mitä kauemmas kuljemme. En ymmärrä. Miksi isästä tuli susi? Miksi hän satutti äitiä, eikä pyytänyt anteeksi? Minäkin pyysin silloin, kun kiukuksissani läimäytin äitiä takapuolelle. Minulla on kylmä. Päälläni on vain yömekko ja töppöset. Kysyn äidiltä, milloin mennään takaisin kotiin. Haluan selittää isälle, että minä sen vesivärilasin kaadoin, ei äiti. Äiti sanoo, että tämä yö nukutaan mummolassa.

Kolmantena aamuna mummolassa kysyn jälleen äidiltä, joko tänään mentäisiin kotiin. Äiti silittää päätäni ja sanoo, että tänään pääsen kotiin. Hymy nousee huulilleni. Toivottavasti isästä on tullut taas tavallinen isä. Sitten voimme taas leikkiä heppaa ja piirtää paperin täyteen eläimiä. Ja voimme laulaa isän hassua laulua ja lukea jonkun toisen sadun, ei sitä susisatua. Hymyni muuttuu ihmetykseksi, kun äiti lisää, ettei isä asu enää kotona. Miten niin – totta kai asuu! Torun äitiä valehtelemisesta, mutta äiti ei sano enää mitään.

Kotona meitä odottaa isän hahmo lumihangessa, eteisen rikkoontunut ovi, keittiön lattialle särkynyt lasi, minun puolipukeinen nukkeni, puoliksi tyhjä vaatelipasto äidin ja isän kammarissa, isän haju, mutta ei isää.

Maria Varanki